Vaikka on kiistanalaista, että Quentin Tarantino teki joitain "sekaisin" asioita Inglorious Basterds -elokuvan kuvauksissa, on myös turvallista sanoa, että vuoden 2009 elokuva on yksi hänen parhaista. Elokuva, joka seuraa useita tarinalinjoja, jotka sijoittuu WW2:n loppupäähän, on täysin hullu. Tietenkin se vaatii v altavia vapauksia historian kanssa (Hitlerin tappaminen on merkittävin), mutta se on osa hauskaa. Koko elokuva on jännitysmatka uskomattomilla esityksillä, pääasiassa Quentinin hyvältä ystävältä Christoph W altzilta, ja eräänlaista kostofantasiaa juutalaisille niiden sanoinkuvaamattomien kauhujen jälkeen, joita he kohtasivat natsi-Saksan käsissä.
Elokuvalla on sanottavaa. Se erottaa. Se on törkeää. Se on hauskaa. Se on epämukavaa. Se on suorastaan viihdyttävää. Ei ihme, että ihmiset yrittävät edelleen käsitellä sitä vuosia myöhemmin. Toisa alta Quentin Tarantinon fanit haluavat tietää kaiken, kuinka hän kirjoittaa käsikirjoituksiaan.
No, kiitos Ella Taylorin kanssa The Village Voicessa Inglorious Basterdsin julkaisun aikana antamasta upeasta haastattelusta, saimme jonkin verran käsitystä tämän taideteoksen alkuperästä.
Kosto oli hänen elokuva-ideansa keskipiste
Haastattelussa Ella Taylorin (joka on juutalainen) kanssa hän kiitti häntä Hitlerin "lähettämisestä" elokuvaan. Hän kertoi hänelle myös olevansa huolissaan kuvauksesta juutalaisten taisteluista toisen maailmansodan aikana ennen kuin hän näki Inglorious Basterds -elokuvan. Loppujen lopuksi holokaustin kauhut ovat pahimpia asioita, joita on koskaan tehty historian aikana. Joten, se on arkaluonteinen asia… tietysti. Mutta Quentin halusi tutkia fantasiaa päästää ulos kaiken vihan tapahtuneesta ja tuhlata niitä, jotka tekivät sen.
Vaikka 'paha' ei synnytä 'pahaa', raivo ja koston tarve ovat varmasti normaaleja.
"Kun vuosien varrella keksin ajatuksen Amerikan juutalaisista kostaa, mainitsin sen miespuolisille juutalaisille ystävilleni, ja he sanoivat: "Tämä on elokuva, jonka haluan nähdä." Vittu tuo toinen tarina, haluan nähdä tämän tarinan, '" Quentin selitti haastattelussa. "Jopa minua kiihtyy, enkä ole juutalainen. Kun ostin Enzo Castellarin Inglorious Bastards -nimisen, jolla on hyvä tarina, ajattelin, että voisin ottaa jotain hänen tarinastaan, mutta se ei vain onnistunut."
Se oli kerran minisarja
Vaikka Quentin halusi ottaa enemmän irti vuoden 1978 samannimisestä elokuvasta, se ei vain mennyt niin. Heti kun hän alkoi kirjoittaa sitä (Jackie Brownin jälkeen), se otti oman muotonsa. Siitä ei kuitenkaan alun perin ollut tarkoitus tulla elokuva.
"Aloin kirjoittaa enkä voinut lopettaa; siitä oli tulossa romaani tai minisarja. Ideoita tuli jatkuvasti mieleeni, ja kyse oli enemmän sivusta kuin tästä elokuvasta, jonka saatan lopulta tehdä. Näin tapahtui myös Kill Billin kanssa, minkä vuoksi siitä tuli kaksi elokuvaa. Koko idea DVD-laatikosta on melko hämmästyttävä. Yksikään käsikirjoittaja-ohjaaja ei ole vielä käyttänyt tätä muotoa hyväkseen, ja se on mahtavaa olla todellinen tekijä."
Tarina oli jopa jaettu lukuihin, mutta Quentin jätti elokuvan sivuun tehdäkseen Kill Billin.
"Sitten menin päivälliselle [elokuvantekijä] Luc Bessonin ja hänen tuotantokumppaninsa kanssa. Kerron heille tästä minisarjaideasta, ja tuottaja oli aivan mukana. Mutta Luc sanoi: "Olen pahoillani, olet yksi harvoista ohjaajista, joka todella saa minut haluamaan elokuvissa. Ja ajatus, että joudun ehkä odottamaan viisi vuotta päästäkseni teatteriin ja katsomaan yhden elokuvasi, on minusta masentava." Ja kun kuulin sen, en voinut olla kuulematta sitä. Tajusin, että alkuperäinen tarina oli aivan liian suuri. Sitten tuli ajatus käsitellä Kolmannen v altakunnan elokuvateatteria, jossa Goebbels teki studiopäällikkönä elokuvan nimeltä Nation's Pride, ja innostuin siitä todella."
Hän ei luottanut tutkimukseen… Hän oli propagandan innoittama
Historiallinen tarkkuus on eri elokuvantekijöille… ei Quentinille. Erityisesti hän sai inspiraationsa toisen maailmansodan propagandasta (etenkin heidän elokuviensa suhteen), ja tästä tuli tärkeä osa sekä hänen tarinansa että juonen rakentamista.
"Toisen maailmansodan aikana tehdyt Hollywood-propagandaelokuvat vaikuttivat minuun suuresti. Suurimman osan niistä tekivät Hollywoodissa asuneet ohjaajat, koska natsit olivat vallanneet heidän maansa, kuten Jean Renoir elokuvassa This Land Is Mine tai Fritz Lang Man Hunt, Jules Dassin Reunionin kanssa Ranskassa ja [Anatole Litvakin] Confessions of a Nazi Spy-sellaiset elokuvat."
Vaikka useimmat elokuvantekijät kärsivät aiheesta paljon stressiä -- loppujen lopuksi sota riehui vielä niitä tehtäessä -- Quentin inspiroitui niiden viihdyttävyydestä.
"Ne tehtiin sodan aikana, jolloin natsit olivat vielä uhka, ja näillä elokuvantekijöillä oli luultavasti ollut henkilökohtaisia kokemuksia natseista tai he olivat kuoliaaksi huolissaan perheistään Euroopassa. Silti nämä elokuvat ovat viihdyttäviä, hauskoja, niissä on huumoria. Ne eivät ole juhlallisia, kuten Defiance. Niiden annetaan olla jännittäviä seikkailuja."
